Inhimillisiä itsestäänselvyyksiä

[päivitetty 22.12.2021]

harari_sapiensMiksi tutkia historiaa? Tämä on mielestäni ehkä tärkein kysymys, jonka historian professori Yuval Noah Harari, itsekriittisestikin, esittää kirjassaan Sapiens: Ihmisen lyhyt historia. Oma vastaukseni tuohon kysymykseen ennen kyseisen teoksen lukemista olisi ollut kenties jotain sen suuntaista, että siksi, koska historiantuntemus antaa meille paremmat mahdollisuudet olla toistamatta menneisyyden virheitä. No, ei tämä välttämättä täysin umpisurkea vastaus edelleenkään ole. Hararin itse kirjassaan antama vastaus on kuitenkin parempi, eikä se jostain syystä koulun historian tunteja muistellessa tullut mieleeni. Historiaa kannattaa siis tutkia…

”…näköalamme laajentamiseksi, sen ymmärtämiseksi, ettei nykyinen tilanteemme ole sen paremmin luontainen kuin vääjäämätönkään ja että meillä siten on käytössämme paljon enemmän vaihtoehtoja kuin kuvittelemme.”

Tietenkin! Tästä samasta asiastahan paasasin itsekin juuri edellisen postaukseni alussa. Meillä ihmisillä tuntuisi olevan taipumuksena pitää monia uskomuksiamme ja instituutioitamme itsestäänselvyyksinä, vaikka juuri mitkään niistä eivät todellisuudessa ole sitä. Olemme usein niin tottuneita nykyisiin käsityksiimme, että emme muista vaihtoehtojen olemassaoloa. Käsityksistämme useat ovat kuitenkin vahvasti tietyn aikakauden, paikan ja kulttuurin synnyttämiä ja muokkaamia. Tämä koskee ainakin jossain määrin myös sitä, mitä kaikkea olemme taipuvaisia laskemaan virheeksi tai onnistumiseksi. Omassa vastauksessani alun kysymykseen en ottanut tätä huomioon, ja juuri siksi Hararin vastaus on siis parempi. Tällaisten ”itsestäänselvyyksien” silppuaminen tuntuukin olevan Hararin tärkein itselleen asettama taakka tämän kirjan osalta, ja mielestäni hän suoriutuu siitä suurimmaksi osaksi erittäin ansiokkaasti.

Kirjan nimi on kaksimerkityksinen. Ihmisen lyhyt historia viittaa ensinnäkin siihen, että pyrkimyksenä on ollut tiivistää koko ihmislajin historia yksien kansien väliin. Siten Harari keskittyykin nyt vain suurimpiin linjoihin ja koko ihmiskunnan kannalta mullistavimpiin tapahtumiin. Tällaisia mullistuksia olivat esim. maanviljelyn vallankumous 12 000 vuotta sitten ja tieteellinen vallankumous 500 vuotta sitten. Koulun historian tunneilta tuttuja asioita, kuten valtioita, hallitsijoita, sotia, löytöretkiä ym. yksityiskohtia hän käyttää ainoastaan esimerkkeinä. Toisaalta kirjan nimi viittaa juuri siihen, kuinka minimaalisen lyhyt homo sapiensin historia tosiaankin on elämän, Maan tai maailmankaikkeuden historiaan verrattuna. Tämä lähestymistapa on omiaan myös korostamaan sitä, kuinka suuria loikkia ihmislaji on tuossa lyhyessä ajassa ottanut ja kuinka nopeasti se on pyristellyt irti luonnonlakien kahleista.

Esimerkkejä ihmislajin ottamista suurista loikista ovat tietenkin kaikkien tuntemat Neil Armstrongin jalanjäljet Kuussa ja Kristoffer Kolumbuksen retki Euroopasta Amerikkaan. Hiukan tuntemattomampi, mutta Hararin mukaan vähintään yhtä suuri loikka oli irtautuminen Afro-Aasian ekologisesta järjestelmästä. Nisäkkääthän (joita mekin toki olemme) kehittyivät maalla maaeläimiksi. Jotkin nisäkkäät, kuten valaat, ovat kyllä sittemmin sopeutuneet taas merielämään, luonnonlakien tiukassa valvonnassa, miljoonien vuosien kuluessa. Ihmiset kuitenkin sanoivat: ”F**k the police!”, eivätkä jääneet odottelemaan räpylöiden kasvamista tai nenien siirtymistä päälaelle. Biologian lakien noudattamisen sijaan he rakensivat veneitä ja oppivat ohjaamaan niitä. Tämän ansiosta he ennennäkemättömästi siirtyivät Aasiasta Australiaan ikään kuin tuosta noin vain ja kohtasivat siellä sitten eliöitä, jotka olivat eristyksissä kehittyneet hyvin erilaisiksi kuin muualla. Ihmiset, jotka lajina ovat lähtöisin Afrikan lämmöstä, ovat pystyneet myös hämmästyttävän lyhyessä ajassa sopeutumaan melkeinpä kaikkiin mahdollisiin Maan ekosysteemeihin. Vaatteiden, aseiden ja hiottujen metsästystekniikoiden ansiosta meiltä onnistui mm. Siperian valloitus. Aikaisemmin meren pinta oli matalammalla, ja Alaska oli melkein kuin Siperian jatke. Näin ihmiset onnistuivat levittäytymään myös läntiselle pallonpuoliskolle, ja vain vuosituhansissa vuosimiljoonien sijaan.

Mikä tällaisiin harppauksiin on sitten ollut syynä? Monella tulee varmasti mieleen älykkyys. Asia ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertainen. Vaikka ihminen on toki lajina sieltä eläinmaailman älykkäimmästä päästä, niin emme silti ole täysin ylivertaisia kaikkiin muihin nähden kaikilla älykkyyden osa-alueilla. Esim. simpansseilla, delfiineillä, varislinnuilla ja norsuilla voi olla nopeammat hoksottimet tai parempi muisti kuin ihmisillä. Muurahaiset ja mehiläiset puolestaan loistavat parven älykkyydessä ja suurten yksilömäärien yhteistoiminnan tarkoituksenmukaisuudessa. Ihmiset pystyvät oikean muotoisten ja oikein sijoiteltujen kielen, äänihuulten ja kurkunpään ansiosta tuottamaan erilaisia äänteitä hyvin monipuolisesti, mikä mahdollistaa puheen, mutta monilla eläimillä (ja jopa kasveilla) voi myös olla hyvin monimutkaisia ja joustavia keinoja kommunikoida keskenään erilaisin kemiallisin ja fysikaalisin signaalein. Silti yksikään noista eliölajeista ei ole onnistunut valloittamaan maapalloa samalla tavalla kuin ihminen.

Nykyisen tieteellisen tiedon mukaan homo sapiens on lajina n. 200 000 vuotta vanha. Suurimman osan tästä ajasta esi-isämme palloilivat suhteellisen rajatulla alueella Afrikassa, yhtenä ekosysteeminsä eliölajina. N. 70 000 vuotta sitten tapahtui kuitenkin jotakin merkittävää, minkä ansiosta ihmiskunnan maailmanvalloitus on ilmeisesti saanut alkusysäyksensä. Harari kutsuu tätä kognitiiviseksi vallankumoukseksi. Hänen mukaansa ihminen sai tuolloin kyvyn kuvitella asioita, joita ei ole oikeasti olemassa. Tämä myös tekee kielemme ainutlaatuiseksi eliöiden joukossa, koska sen ansiosta pystymme nyt puhumaan toisillemme myös näistä kuvitelluista asioista ja siten muodostamaan ”kollektiivisia uskomuksia”, ”sosiaalisia konstruktioita”, ”intersubjektiivista fiktiota”. Pystymme ainoana eläinlajina sepittämään yhteisiä myyttejä. Harari kirjoittaa:

”On suhteellisen helppo yhtyä siihen käsitykseen, että vain Homo sapiens pystyy puhumaan asioista, joita ei todellisuudessa ole olemassa. Apinaa ei olisi mahdollista suostutella antamaan pois banaaniaan lupaamalla sille rajattomasti banaaneja kuoleman jälkeen apinoiden taivaassa.”

Kollektiivisessa mielikuvituksessamme majailevat myytit saavat meidät luottamaan toisiimme ja tulevaisuuteen, mistä seuraa ennennäkemätön kyky tehdä yhteistyötä.

”Muurahaiset ja mehiläiset pystyvät … tekemään yhteistyötä suurina joukkoina, mutta niiden yhteistyö on muodoltaan hyvin jäykkää ja ne tekevät sitä vain lähisukulaisten kanssa. Sudet ja simpanssit tekevät paljon joustavampaa yhteistyötä kuin muurahaiset, mutta ne pystyvät tekemään sitä vain pienen lajitoverijoukon kanssa, jonka jäsenet ne tuntevat läheisesti. Homo sapiens pystyy tekemään yhteistyötä äärimmäisen joustavasti lukemattomien vieraiden ihmisten kanssa. Siksi sapiensit hallitsevat maailmaa, kun taas muurahaiset syövät jätteitämme ja simpanssit on suljettu eläintarhoihin ja tutkimuslaboratorioihin.”

Olemattomuuden sietämätön raskaus

Kuvitelmiemme ruotiminen on siis oikeastaan koko kirjan pihvi. Oman lukunsa saavat esim. uskonnot ja ideologiat, raha, imperiumit sekä muutama muu näihin perustuva asia. Oppitunnit näistä aiheista lähtevät melkein kirjaimellisesti ruohonjuuritasolta. Hararilla on taito vääntää asioita rautalangasta kuitenkaan aliarvioimatta lukijaa sekä havainnollistaa asioita loistavilla anekdtooteilla ja kuvitteellisilla esimerkeillä. Itse olen esim. pitänyt itseäni täysin ummikkona talouden ja finanssimaailman suhteen, mutta tämän kirjan luettuani minulla on jo huomattavasti parempi ote taloustieteen perusteista. Toisaalta, voisin kuvitella, että noiden eri alojen asiantuntijatkin pystyvät lukemaan Sapiensia myhäillen Hararin pedagogiselle oivaltavuudelle. Minun ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista lähteä tässä käsittelemään järjestyksessä kaikkia noita aiheita. Suosittelen lämpimästi kokemaan omat ahaa-elämyksesi lukemalla itse teoksen.

Usko ja luottamus saa meidät myös rakentelemaan hyvin laajamittaisia projekteja, joita Harari kutsuu oivallisella tavalla metaforisesti ”pyramideiksi”. Meidän on kenties helppo naureskella muinaiselle egyptiläiselle, joka oli uskomiinsa myytteihin nojautuen valmis omistamaan elämänsä pyramidin rakentamiselle. Samalla kuitenkin vain harvat meistä kykenevät kyseenalaistamaan niitä myyttejä, jotka saavat itsemme haluamaan omia ”pyramidejamme”. Nyky-Suomessa vielä harvempi varmaan haluaa oikeaa omaa pyramidia, mutta sen sijaan haluamme tyypillisesti vaikkapa ”omakotitaloa järven rannalta Helsingin keskustassa”, mielekästä työuraa, kahta autoa, ulkomaanmatkoja ja monenlaisia kokemuksia. Olemme todennäköisesti aivan yhtä valmiita omistamaan elämämme unelmiemme saavuttamiselle kuin muinainen egyptiläinen ja masennumme tai suutumme, jos niiden toteutuminen estyy. Simpanssilauman alfauros ei ikimaailmassa unelmoisi käyttävänsä resurssejaan lähteäkseen lomalle toisen lauman reviirille tai puuhaillakseen jonkin harrastuksen parissa. Tämä johtuu Hararin mukaan siitä, että siltä (samoin kuin muinaiselta egyptiläiseltä) puuttuu usko sellaisia tekoja motivoiviin myytteihin, kuten liberalismiin tai romanttiseen konsumerismiin.

Tai kenties koet itse unelmoivasi vähän jalommista asioista, kuten rauhasta, vapaudesta tai tasa-arvoisuudesta. Tästä pääsemmekin monien mielestä varmaankin kirjan vaikeimmin sulatettavaan juonteeseen. Nuokin asiat nimittäin yhtä kaikki edellyttävät Hararin mukaan uskoa tiettyihin myytteihin, erityisesti humanistisiin. Humanismin mukaan ihmiset ovat yksilöitä, joilla on kaikilla erityistä arvokkuutta. Tällaista ajatusta, kuten jo itsekin viime postauksessa totesin, on kuitenkin mahdotonta perustella ainakaan puhtaasti luonnontieteellisellä tavalla. Länsimainen humanismi onkin oikeastaan alunperin noussut siitä kristillisen teologian ajatuksesta, että kaikki ihmissielut ovat ikuisia ja Jumalan edessä yhdenvertaisia. Väite kuuluu, että luonnontieteellisestä näkökulmasta katsottuna ihmisarvo on vain yksi niistä kuvitelluista asioista, joita ei ole oikeasti olemassa. Harari haastaa:

”Maailmankaikkeudessa ei ole jumalia, ei kansakuntia, ei rahaa, ei ihmisoikeuksia, ei lakeja eikä oikeutta – missään muualla kuin ihmisten yhteisessä mielikuvituksessa.”

Professori perustaa koko projektinsa biologialle, jonka hän ajattelee lopulta palautuvan kokonaisuudessaan kemian kautta fysiikan lakeihin. Fysiikan maailmassa ei kuitenkaan tosiaan ole havaittavissa hyvyyttä tai oikeutta, vaan esim. massaa, sähkömagnetismia, värivarausta sekä ajan ja paikan ulottuvuuksia. Ennen ensimmäistä lukua kirjassa on esitetty historian aikajana, jossa kerrotaan mm., että materia ja energia syntyivät 13,5 miljardia vuotta sitten, maapallo 4,5 miljardia vuotta sitten, elämä 3,8 miljardia vuotta sitten, Homo sapiens 200 000 vuotta sitten, jne. Missä kohtaa tuota aikajanaa olisi muka paikka jonkin sellaisen kuin hyvyyden/oikeuden syntymiselle?

Ei ole mikään ihme, jos koet tämän vaikeasti nieltäväksi. Se nimittäin tuntuu olevan hiukan liian hapokasta myös Hararille itselleen, ja minusta näyttää, ettei hän oikein kaikissa kohdissa jaksa pysyä johdonmukaisena näiden taustaoletusten kanssa.  Hän esim. valittaa siellä täällä ihmisten julmuudesta eläimiä ja muita (varhaisempia) ihmislajeja kohtaan. Luku 8 puolestaan on omistettu monenlaisten ihmistenvälisten sortavien ja epäoikeudenmukaisten rakenteiden käsittelyyn. En nyt itse halua sanoa, etteikö näistä asioista pitäisi valittaa. Päinvastoin, mielestäni Harari tekee loistavaa työtä osoittaessaan, kuinka esim. ajatukset siitä, että miehet olisivat parempia kuin naiset tai valkoiset parempia kuin mustat, perustuvat pelkkiin myytteihin.

Väitän kuitenkin, ettei hänellä omien taustaoletustensa valossa pitäisi olla syytä valittaa. Luvun 8 otsikko kuuluu: ”Historiassa ei ole oikeudenmukaisuutta.” Tämän sinänsä voisi vielä tulkita olevan linjassa sen kanssa, että hyvyys ja oikeus ovat pelkkää kuvitelmaa: jos niitä nimittäin ei ylipäätään ole oikeasti olemassa, niin niitä ei siksi tietenkään löytyisi siis historiastakaan. Kuitenkin, Harari kutsuu lukuisia kertoja asioita ’julmiksi’, ’tylyiksi’, ’vaarallisiksi’ tai ’epäoikeudenmukaisiksi’, ja nuo sanat puolestaan pitävät sisällään oletuksen, että on olemassa hyvyyttä, oikeutta sekä päämääriä. Jos esim. haluaa tosissaan puhua epäoikeudenmukaisuudesta, niin täytyy olettaa, että oikeutta sittenkin on, että se on jonkinlaista, ja että jotkin asiat eivät vain mukaudu siihen; tai jos haluaa tosissaan puhua vaarallisuudesta, niin täytyy olettaa, että jotkin asiaintilat ovat suotavampia kuin toiset, eli joissakin niistä on siis enemmän hyvyyttä kuin toisissa. Tämä kaikki on tietenkin ristiriidassa sen kanssa, että fysikaalisessa maailmankaikkeudessa ei ole vaarallisuutta eikä epäoikeudenmukaisuutta, vaan ainoastaan kylmiä matemaattisesti ilmaistavia faktoja. Tylyys ja julmuuskin tuntuisivat sisältävän sellaisen negatiivisen latauksen, joka ei millään mielekkäällä tavalla vastaa esim. sähkövarauksen negatiivisuutta.

Omasta näkökulmastaan käsin Hararin olisi siis loogisesti välttämätöntä pitää julmuutta ja epäoikeudenmukaisuuttakin vain kuvitelmina ja harhoina. Mutta minkä ihmeen takia hän sitten käyttää niin paljon sivuja näistä asioista ruikuttamiseen, ikään kuin asiat olisivat huonosti ja ikään kuin asialla olisi jotain väliä? Oletettavasti siksi, että hän itsekin lopulta pitää yhtä asiaintilaa parempana kuin toista, mikä puolestaan edellyttää uskoa jonkinlaisiin hyvyyden mittareihin. Johdonmukaisuuden nimissä hänen olisi, homo sapiens kun lienee itsekin, pidettävä tätä omaakin uskomustaan harhakuvitelmana. Tiedä häntä, ehkä hän tekeekin niin. Olisi silti reilua meitä muita ”harhakuvittelijoita” kohtaan, jos hän myös ilmaisisi sen selkeästi samassa yhteydessä eikä saarnaisi ikään kuin joltakin ylemmältä tai erityisen neutraalilta alustalta. Veikkaisin kuitenkin ennemmin, että hän, kuten juuri kukaan, ei vain lopulta jaksa olla sellaisen maailmankuvan kanssa loppuun asti johdonmukaisella ja masentavalla tavalla nihilisti. Itseasiassa väittäisin, että se, joka siihen todellakin pystyy, päättää luultavasti päivänsä aika pian, pahimmassa tapauksessa vieden muitakin mukanaan.

Onnenongintaa

Tähän samaan juonteeseen liittyy tiiviisti myös kirjan lopussa oleva luku onnellisuudesta ja elämän tarkoituksesta. Tämän aiheen sisällyttäminen kirjaan tuntui minusta hiukan yllättävältä valinnalta, vaikka ehkä se toisaalta asettuu luontevasti osaksi niitä samoja epäjohdonmukaisuuksia, joista kirjoitin yllä. Olen kuitenkin iloisesti yllättynyt. Teema ei nimittäin ole tiedemiesten, niin historiantutkijoiden kuin luonnontieteilijöidenkään, keskuudessa varsinaisesti puhki kulunut. Harari myös pötkii mielestäni itseasiassa varsin pitkälle pohtiessaan onnen olemusta, ja siksi, samoin kuin siksi, että olen itsekin jo aiemmin liipannut aihetta (Elämän tarkoitus), lainaan häntä tässä yhteydessä pitkiä pätkiä.

Luonnontieteellisestä näkökulmasta katsottuna onni näyttäisi olevan lähinnä mielihyvän kokemista ja kärsimyksen välttämistä. Mielihyvää ja kärsimystä puolestaan säätelee monimutkainen järjestelmä, joka koostuu hermoston sähköimpulsseista, ioneista ja biokemiallisista aineista, kuten serotoniinista ja dopamiinista. Evoluutio on säätänyt tämän järjestelmän toimimaan siten, että se maksimoi geenien siirtymistä seuraaville sukupolville. Tämä taas on johtanut tuon järjestelmän tasapainoon, jossa lisääntymistä edistävästä toiminnasta saa hetkellisiä palkkioita ja sitä haittaavista tilanteista rangaistuksia. Esim. jatkuva ekstaattinen tila ei saisi miestä etsimään hedelmällistä naista ja harrastamaan seksiä hänen kanssaan; toisaalta, palkkion puutekaan ei antaisi mitään erityistä motivaatiota sellaiseen energiaa kuluttavaan ja epähygieeniseen toimintaan! Siksi nämä biologiset palkkiot ja rangaistukset ovat siis vain hetkellisiä, ja siksi hyvinvoinnin lisääntyminen tai väheneminen (aina lottovoitosta invalidisoitumiseen) sekä odotusten täyttyminen tai pettymykset saavat lähes poikkeuksetta aikaan ainoastaan neurokemiallisen tasapainomme hetkellistä järkkymistä. Lopulta kukin meistä yleensä palaa omalle tyypilliselle onnellisuuden tasolleen, ja siksi elämämme on useimmiten arkisen harmaata ja tylsää.

Tältä pohjalta olisi varsin johdonmukaista päätyä seuraavanlaiseen skenaarioon:

”Koska biokemiamme määrää rajat [aistimustemme] vahvuudelle ja kestolle, ihmiset voidaan saada kokemaan pitkäaikaista suurta onnea vain manipuloimalla heidän biokemiallista järjestelmäänsä. … Aldous Huxleyn dystopisessa romaanissa Uljas uusi maailma … onni on kaikkein arvostetuin asia ja psyykenlääkkeet ovat korvanneet poliisin ja vaaliuurnat politiikan perustana. Jokainen ihminen ottaa joka päivä annoksen ”somaa”, synteettistä huumetta, joka tekee ihmisistä onnellisia vähentämättä heidän tuottavuuttaan tai tehokkuuttaan. Koko maapalloa hallitsevaa maailmanvaltiota eivät uhkaa sodat, vallankumoukset, lakot eivätkä mielenosoitukset, koska kaikki ihmiset ovat äärimmäisen tyytyväisiä nykyoloihin, millaiset ne sitten ovatkaan. ... Huxleyn maailma tuntuu useimmista lukijoista hirvittävältä, mutta on vaikea selittää miksi. Kaikki ovat koko ajan onnellisia – mitä vikaa siinä voisi olla?”

Niin, mitäpä tosiaan? Tämä vaikuttaa lähtökohtaisesti hyvin ymmärrettävältä tavalta käsittää onnellisuus. Pienet lapset ainakin kokevat onnen varmaankin juuri näin, pelkän mielihyvän ja kärsimisen kautta, ainakin ennen kuin heidän ymmärryksensä kasvaa. Myös eläimille onni lienee pelkkää mielihyvää. Me kaikki puolestaan olemme aikanaan itse olleet lapsia. Joillakin meistä on myös omia lapsia, joita pääsee tarkkailemaan hyvin läheltä ja kuitenkin objektiivisesti ulkopuolelta.

Silti ainakin minulla, ja ilmeisesti Hararillakin, herää epäilys, kertooko tuollainen skenaario sittenkään koko totuutta onnellisuudesta:

”Tarkastellaan vaikka lapsen kasvattamiseen sisältyvää työtä. Kun lasketaan yhteen ilon hetket ja uurastuksen hetket, lapsen kasvattaminen tuntuu … olevan varsin vastenmielistä puuhaa. Se koostuu enimmäkseen vaippojen vaihtamisesta, astioiden tiskaamisesta ja raivokohtausten hillitsemisestä, asioista, joita kukaan ei haluaisi tehdä. Tästä huolimatta useimmat vanhemmat julistavat, että lapset ovat heidän suurin onnen lähteensä.”

Itsekin olen tätä kirjoittaessani lähes täsmälleen tuollaisessa tilanteessa. Harari jatkaa:

”Onnessa on tärkeä kognitiivinen ja eettinen osatekijä. Omilla arvostuksillamme on ratkaiseva merkitys siinä, näemmekö itsemme ”vauvadiktaattorin onnettomina orjina” vai ”uuden elämän rakastavina vaalijoina”. Nietzsche ilmaisi asian niin, että jos ihmisellä on syy elää, hän kestää melkein mitä tahansa. Tarkoituksellinen elämä voi olla äärimmäisen tyydyttävää jopa vaikeuksien keskellä, kun taas tarkoitukseton elämä on kauhistuttava kokemus, vaikka sen eläisi miten mukavissa oloissa.”

Kaikkina aikoina ihmiset ovat kokeneet nautintoja ja tuskia. Se, miten merkityksellisinä he nuo asiat ovat kokeneet, riippuu kuitenkin Hararin mukaan heidän uskomistaan myyteistä. Myytit puolestaan (näinhän muistamme) ovat kuvitelmia asioista, joita ei ole oikeasti olemassa, eivätkä meidän myyttimme ole yhtään vähemmän harhaisia kuin esi-isiemme myytit. Jos siis onni perustuu subjektiivisille tuntemuksille mielihyvästä ja tarkoituksellisuudesta, niin huumatuksi tai huijatuksi tuleminen vaikuttaisivat olevan parasta, mitä meille voisi sattua!

Mutta jotain mätää tässäkin vielä tuntuisi ilmiselvästi olevan. Nyt Harari nostaakin esiin taas erään oman aikamme myytin, liberalismin, jonka mukaan yksilön subjektiiviset tunteet ovat pyhiä. Voisimmeko kenties siis vain heittää tämän myytin romukoppaan ja jatkaa vielä todellisen onnen etsintää?

”Useimmat uskonnot ja ideologiat kautta historian ovat väittäneet, että hyvyydelle ja kauneudelle sekä sille, miten asioiden pitäisi olla, on objektiiviset mittapuut. Ne suhtautuivat epäilevästi tavallisen ihmisen tunteisiin ja mieltymyksiin. Pyhiinvaeltajilla oli Apollon temppelin sisäänkäynnin luona Delfoissa vastassaan kiveen hakattu kirjoitus: ”Tunne itsesi!” Se sisälsi ajatuksen, että tavallinen ihminen ei tunne todellista itseään eikä siksi todennäköisesti tunne myöskään todellista onnea.”

Tästä olisivat samaa mieltä myös esim. kristilliset teologit Paavali ja Augustinus:

”[He] tiesivät oikein hyvin, että jos ihmisiltä olisi kysytty, useimmat heistä olisivat mieluummin harjoittaneet seksiä kuin rukoilleet. Todistaako tämä, että seksin harjoittaminen on avain onneen? Ei ainakaan Paavalin ja Augustinuksen mukaan. Se osoittaa ainoastaan, että ihmiskunta on luonnostaan syntinen ja että saatanan on helppo johdatella ihmisiä. Kristillisestä näkökulmasta katsoen valtaosa ihmisistä on käytännössä samassa tilanteessa kuin heroiiniriippuvainen henkilö. Kuvitellaanpa, että psykologi ryhtyisi tekemään onnellisuustutkimusta huumeidenkäyttäjien keskuudessa. Psykologi haastattelisi heitä ja saisi selville, että joka ainoa heistä on onnellinen vain ollessaan huumeiden vaikutuksen alainen. Julkaisisiko psykologi artikkelin, jossa julistettaisiin, että heroiini on avain onneen?”

Hararin pointtina ei tässä kohtaa ole korvata liberalismin myyttiä muilla myyteillä, kuten kristinuskolla (tai buddhalaisuudella, jota hän itse tuntuu sympatiseeraavan). Olennaisinta näyttäisi hänen mielestään olevan, tietävätkö ihmiset totuuden itsestään. Tämä vaikuttaisi kyllä minustakin hyvin tärkeältä. Elokuva The Matrix sinisine ja punaisine pillereineen kelpaa jälleen kerran erinomaisuudessaan valaisemaan asiaa vielä hiukan lisää. Sinisellä pillerillä ihmiset saavat elokuvassa autuaan unohduksen sekä huijauksen ja hyväksikäytön jatkumisen. Punaisella puolestaan herätään murheelliseen ja ahdistavaan todellisuuteen. Vaikka sinisellä pillerillä elämästä saisi varmaankin myös erittäin merkityksellisen ja mielekkään tuntuista, useimpien intuitio silti lienee se, että sen valitsemisessa olisi jotakin erittäin halpamaista ja epäilyttävää. Siten siis objektiivinen totuus kuitenkin vaikuttaisi paremmalta, vaikka se sisältäisi kärsimystä, pettymyksiä ja menetyksiä.

Kaiken tämän jälkeen esittäisin vielä itse muutaman kysymyksen. Ensinnäkin, tuntuisi äkkiseltään aika kummalta jutulta, että biokemiaamme, joka sisältää vain mekaanisten fysiikan lakien mukaan käyttäytyviä molekyylejä, ioneja yms., liittyisi minkäänlaista subjektiivisuutta. Miten ihmeessä biokemiallisista aineista ja niiden vaikutuksista voisi nousta onnen, merkityksen tai ylipäänsä minkään kokemista? Jos oletuksena on, että jotenkin vain voisi, niin minusta se vaikuttaa myytiltä, joka jää kirjassa murtamatta. Voidaan tietysti väittää, että tiede ei vain ole vielä selvittänyt, miten se tapahtuu. Postauksessa Näkökulman vangit olen kuitenkin perustellut, että tiede ei voisi teoriassakaan selvittää sitä, koska moderni tiede perustuu kokemustemme subjektiivisten ja laadullisten elementtien eliminointiin objektiivisesta todellisuudesta. Juuri tieteellisen vallankumouksen mukanaan tuoma mekanistisen filosofian vallankumous alunperin loi koko mieli-ruumis-ongelman. Toiseksi, Hararin taustaoletusten mukaan itsensä tuntemisen pitäisi ilmeisesti olla sitä, että tietää olevansa vain alkeishiukkasia ja niiden värähtelyä. Tuoko tällainen ajatus sitten todellakin onnellisuutta? Ehkäpä onni ei riipukaan pelkästään siitä, että tietää totuuden, vaan myös siitä, minkälainen se totuus sitten on? Ja kolmanneksi, jos totuus on tosiaan sellainen kuin Harari antaa ymmärtää, niin miten edes voimme silloin määritellä, mikä on yksi ihmisyksilö, joka sitä onnea sitten kokisi? Tämäkään ei nimittäin ole aivan niin itsestäänselvää kuin olemme tottuneet ajattelemaan. Siitä enemmän edellisessä postauksessa. Neljänneksi, mitä järkeä on missään, jos minä jotenkin mystisesti tiedän, ettei mitään minua ole edes oikeasti olemassa?

Myytiksi myyttien paikalle

Kuten arvata saattaa, itse olisin valmis sanomaan Hararin perustaville oletuksille heipat jo tässä vaiheessa, syistä, joita olen puinut useissa aiemmissa postauksissa. Sapiensin perustavin virhe on kuitenkin vielä käsittelemättä, ja tuo virhe on kaiken inhimillisen ajattelun pelkistäminen kuvitteluksi. Varsinkin se, mitä Harari kutsuu olemattomien asioiden kuvitteluksi, kuulostaa minusta siltä, että kyseessä saattaisi olla joskus myös muodollinen, käsitteellinen ja abstrakti ajattelu. En tietystikään nyt väitä, ettemmekö osaisi myös kuvitella olemattomia, mutta ajattelumme ei silti ole täysin pelkistettävissä mielikuvitukseen (kts. Ajatteletko omilla aivoillasi?, alaotsikko Aineellisen epämääräisyys). Esim. säännöllinen tuhat- ja miljoonakulmio sekä ympyrä ovat käsitteellisesti selkeästi eri asioita, vaikka mielikuvituksen on mahdotonta erottaa niitä toisistaan. Myös fyysisen todellisuuden käsitteellistäminen eroaa mielikuvituksen käytöstä. Maailmassahan on olioita, jotka näyttäisivät kuuluvan yhteen jollakin sellaisella tavalla, millä ne eivät kuulu yhteen joidenkin toisten olioiden kanssa. Esim. koivut jakavat ’koivuuden muodon’. Oliot, joilla ei ole koivun muotoa, kuten vaikkapa kuparimöykyt, eivät ole koivuja, vaan niillä on jokin muu olemisen muoto. Inhimillinen järki kykenee abstrahoimaan oliosta tämän muodon ja ajattelemaan sitä yleiskäsitteenä.

Eikö siis olisi parempi tulkita niin, että kognitiivisessa vallankumouksessa ihminen olisi saanut kyvyn ei vain olemattomien kuvitteluun, vaan mikä tärkeämpää, muodolliseen ajatteluun? Nähdäkseni Harari tulee hyvin lähelle tätä ajatusta seuraavassa sitaatissa:

”Papukaija pystyy sanomaan kaiken, mitä Albert Einsteinkin kykeni sanomaan, ja matkimaan lisäksi soivaa puhelinta, kiinni paukahtavaa ovea ja sireenin ulvontaa. Einsteinin mahdollinen etevämmyys papukaijaan nähden ei näin ollen liittynyt puheeseen. Mikä sitten tekee puheestamme niin erikoislaatuisen?”

Itse sanoisin: ”Kyky abstraktiin ajatteluun.” Ajatuksillamme on merkityssisältöjä, joita pystymme puheen avulla siirtämään mielestä toiseen. Harari kuitenkin ilmeisesti näkee nämä merkityssisällöt tyystin epätodellisina ja alkaa pian yo. katkelman jälkeen puhua olemattomuuksien kuvittelusta. En osaa sanoa, missä määrin tämä on kirjailijan todellinen vakaumus. Ehkäpä se onkin vain esim. myynnin edistämistä tavoittelevaa raflaafaa retoriikkaa. Toisaalta, jos näin olisi, niin luulisi melkeinpä sellaisen puheen esiintyvän vain mainoksissa ja kansilehdissä tai olevan vähintäänkin erotettavissa tekstistä muun sisällön merkityksen muuttumatta. Harari kuitenkin käyttää tätä ajatusta koko kirjansa kivijalkana ja punaisena lankana. Pelkästään tämän teoksen perusteella voisi kyllä kuvitella, että se todella on hänen vakaumuksensa. Oli miten oli, ja tiedostipa Harari sitä itse tai ei, se kuitenkin on eräänlainen ontologinen valinta tai kannanotto, ja jos sille on jokin järjellinen motiivi, niin itse en kyllä löytänyt sellaisesta merkkiäkään.

Suuri ero ihmisten ja eläinten kyvyissä käyttää kieltä ja matematiikkaa selittyisi siis helposti abstraktin ajattelun avulla. Jos esim. papukaija näkee kuparimöykyn, niin se, samoin kuin Albert Einstein, pystyy mielikuvituksellaan hahmottamaan tuon möykyn, tallentamaan sen kuvan muistiinsa ja ehkä sen perusteella tunnistamaan myöhemmin joitakin muitakin yksittäisiä olioita samankaltaiseksi kuin alkuperäinen kuparimöykky, mutta toisin kuin Einstein, papukaija ei pysty käsittämään, mikä on kuparille kupariolennaista (protonien lukumäärä atomiytimissä) ja mikä epäolennaista (esim. kappaleen avaruudelliset ulottuvuudet). Jos papukaija näkee 2671 kuparista tehtyä niittiä, niin se, samoin kuin Einstein, pystyy mielikuvituksellaan hahmottamaan sen vain epämääräisen suurena joukkona niittejä, mutta toisin kuin Einstein, se ei pysty tarkasti laskemaan tuollaista lukumäärää saatikka käsittämään, että 2671 niittiä on selkeästi eri määrä niittejä kuin 2672 (jälkimmäisen määrän pystymme esim. jakamaan tasan sinun ja minun kesken kun taas edellisestä jää yksi yli).

Ajattelukykyjemme pohjalta ei ole myöskään kovin vaikeaa nähdä, miksi olemme kyenneet luomaan kulttuuria ja tekemään tiedettä sekä sen avulla irrottautumaan biologian laeista. Emme tietysti ole läheskään kokonaan irti noista laeista, mutta vaikka meillä on jalat tukevasti maassa, niin päämme on taivaassa. Muodollista ajattelua ei nimittäin voi tyhjentävästi selittää pelkästään aineellisina prosesseina (Ajatteletko omilla aivoillasi?). Tällöin jää tietysti edelleen mysteeriksi, mistä tällainen kyky sitten olisi peräisin, miksi se olisi tullut juuri ihmisiin ja juuri tiettynä aikana. Sillä kaikella olisi toki mielenkiintoista spekuloida. Järkevän ontologian perusteella näyttää kuitenkin selvältä, että tämä ei ole voinut suoraan johtua mistään aineellisesta muutoksesta, kuten ”tiedon puu -mutaatiosta”. Ehkä Harari vierastaakin tällaista aineettomuuden mukanaan tuomaa ”mystisyyttä”. Kuten aiempia postauksiani lukeneet tietänevät, en kuitenkaan näe hänen valitsemaansa tietä näiltä osin varsinaisesti parempana.

Muodollinen ajattelu on tärkein ihmistä määrittävä ominaisuus. Nyt kun kyse siis on ihmisen historiasta, on mielestäni massiivinen virhe pelkistää se kuvitteluun tai ohittaa se kokonaan. Tämä virhe vääristää joitakin muitakin asioita. En lähde nyt puimaan niitä kaikkia, mutta yhtenä yleisen tason esimerkkinä voisin ottaa esiin sen, että Harari yrittää esittää meidät kognitiivisen vallankumouksen jälkeisetkin homo sapiensit vain yhtenä eläinlajina muiden joukossa. Ihmisellä kuitenkin järjellisenä eläimenä on tiettyä laadullista ylemmyyttä muihin eläimiin verrattuna. (Tästäkin enemmän edellisessä postauksessa, alaotsikko 3. Ihmisenä oleminen) Ainakin jossain mielessä ihmislaji siis tosiaan näyttäisi olevan ”luomakunnan kruunu”. Tämän ei tarvitse tarkoittaa sitä, että meillä on oikeus olla julmia eläimiä kohtaan; niilläkin kuitenkin on kyky kokea, ja joillakin on jopa tietoisuus itsestään. Sikäli siis Hararin marmatukset vaikkapa lihan tehotuotannon (saatikka huvin vuoksi tapahtuvan tappamisen tai kidutuksen) sekä ekosysteemien köyhdyttämisen eettisestä huonoudesta ovat mielestäni aiheellisia. (Omastakin mielestäni ihmisten pitäisi ihan jo pelkästään itsensäkin ja varsinkin jälkeläistensä takia olla myös muuttamatta maapalloa kaatopaikaksi.) Toisaalta, myös juuri moraali itse on yksi selvimmistä esimerkeistä siitä, kuinka järjellisyys erottaa ihmiset oleellisella tavalla muista eläimistä. Me ihmiset emme aina käyttäydy niin kuin ”luomakunnan kruunun” pitäisi. Eläinten puolestaan ei voi sanoa tekevän pahaa samassa mielessä kuin ihmisten. Hararin esittämät kysymykset toisten, jo sukupuuttoon kuolleiden ihmislajien (kuten neanderthalin- tai floresinihmisen) ihmisyydestä ovat erittäin mielenkiintoisia. Nekin kuitenkin, jos ylipäätään ovat ratkaistavissa, ratkeavat muodollisen ajattelukyvyn avulla: jos nuo olennot olivat järjellisiä, ne ovat relevantissa mielessä samaa ontologista lajia kuin me, jos taas ei, niin ne olivat pelkkiä eläimiä.

Nyt, esitän toki itse tämän kritiikkini sellaiselta filosofiselta pohjalta, jonka mukaan maailma todella sisältää rakennetta, muotoa ja päämääriä, eivätkä ne ole pelkkää olemattomuutta. Sellaista filosofiaa kutsutaan realismiksi. Tiedostan toki, että tällainen ei välttämättä tule kaikille ensimmäisenä mieleen ilmeisimpänä totuutena. Jotkut eivät hyväksy sitä pohdinnan jälkeenkään. Tismalleen sama kuitenkin pätee myös Hararin omaan antirealistiseen/materialistiseen filosofiaan. Silti Harari tuntuu esittävän filosofiansa ja sen pohjalta esitetyt väitteet ilman muuta tosina; niin, itsestäänselvyyksinä. Kuten aiemmin sen egyptiläisen pyramidimiehen tapauksessa huomasimme, meidän on yleensä helppo kyseenalaistaa muiden itsestäänselvyyksiä, mutta omien itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen sen sijaan on yleensä hyvin vaikeaa. Tämän kirjan perusteella, henkilöä muuten tuntematta, minusta tuntuu, että lopulta myös Hararilta on jäänyt kyseenalaistamatta omat taustaoletuksensa eikä hänkään siten tuntuisi näkevän vaihtoehtoja.

Vaihtoehtoja kuitenkin on. On tosiaan esim. käsityksiä, joiden mukaan on olemassa objektiivista hyvyyttä ja oikeutta. Koska hyvyys ja oikeus olisivat väistämättä jonkinlaisia (ennemmin kuin toisenlaisia), niin tähän sisältyisi riski, että nuo objektiiviset standardit eivät välttämättä olisi aina kaikille, kuten ehkä kirjailijalle itselleen, mieluisia. Harari esim. esittää sanan ’luonnollinen’ tarkoittavan kaikkea sellaista, mikä on luonnonlakien mukaista, ja mitä voi näin ollen esiintyä maailmankaikkeudessa. Sitten hän vakuuttelee, ettei mikään voi olla luonnonvastaista, koska mitään sellaista ei määritelmällisesti voisi olla olemassakaan. Kukaan ei kuitenkaan ole niin tyhmä, että häntä tarvitsisi tästä vakuutella. Todellinen erimielisyys koskeekin sitä, että on olemassa vaihtoehtoisia tapoja käsittää ’luonto’, ’luonnonlait’ ja ’luonnollisuus’. Itse pidän järkevimpänä sellaista näkemystä, missä puhe luonnonlaeista on viime kädessä kuvausta siitä, miten oliot käyttäytyvät lajityypillisesti pohjautuen niiden olemukseen eli essenssiin eli luontoon. Asian luonto sisältää potentioita, jotka eivät ole silkkaa olemattomuutta, ja joiden toteutuminen saa nuo asiat kukoistamaan sen lajin asioina kuin ne ovat. Tällä tavalla ajateltuna voimme puhua objektiivisesti hyvyydestä ja huonoudesta sekä luonnonmukaisuudesta ja -vastaisuudesta, ja jopa tuomatta heti saman tien mukaan keskusteluun Luojaa ja Hänen tahtoaan. Meillä kuitenkin itseasiassa on myös argumentteja Jumalan olemassaolon puolesta. Ei tosin metsänhenkien eikä polyteististen supersankarijumalien puolesta, vaan klassisen monoteistisen Jumalan. Tervemenoa blogini alkupään postauksiin ja tervetuloa haman tulevaisuuden postauksiin! Näiden argumenttien ja perusteiden ymmärtämisestä tai edes olemassaolon tiedostamisesta, saatikka sitten niiden kumoamisesta, en onnistunut löytämään kirjasta mitään viitteitä.

Minunkaan suosimani tapa käsittää todellisuutta ei kuitenkaan ole edes ainoa saatavilla oleva vaihtoehto. On toki selvää, etteivät kaikki ihmisen historiassa esiintyneet uskomusjärjestelmät voi olla tosia; näin ihan vain jo silläkin perusteella, että joidenkin niiden välillä on ristiriitoja. Jotkin niistä voivat olla jopa sisäisesti ristiriitaisia tai vähintäänkin välittömässä ristiriidassa ulkoisen todellisuuden kanssa, jolloin nämä ”vaihtoehdot” ovat korkeintaan näennäisiä. Pelkästään tämän perusteella olisi kuitenkin vielä aivan liian hätäistä päätellä, että kaikkien ideologioiden ja uskontojen täytyy siis olla harhaisia. Voisihan teoriassa vaikkapa edes joku yksi niistä olla tottakin (tai vähintäänkin sisältää enemmän totuuden siemeniä kuin muut). Ainakin Hararin mitä ilmeisimmin täytyy pitää omaa ajatusrakennelmaansa pätevänä. En kuitenkaan tosiaan onnistunut löytämään myöskään suoria pyrkimyksiä osoittaa, miksi hän itse olisi oikeassa ja muulla tavalla ajattelevat väärässä. Näiden perusteluiden suhteen hän jättää meidät arvailujen varaan.

Miten voisi olla edes mahdollista osoittaa, että kaikki esiintyneet ideologiat ja uskonnot, paitsi Hararin oma tietenkin, ovat katteettomia myyttejä? Kenties tutkimalla tapaus kerrallaan. Ehkäpä Harari esim. Nietzschen jalanjäljissä kulkien ajattelee, että minkä tahansa uskomuksen syntyhistorian avaaminen tekee siitä automaattisesti puppua. Mutta ei kai uskomuksen totuusarvo riipu tippaakaan siitä, miten se on alunperin syntynyt. Eivätkö vain perustelut ja argumentit ratkaise? Tai sitten taustalla voisi olla ajatus, jonka mukaan ainoastaan tieteellisen vallankumouksen mukanaan tuoman metodin avulla tuotettu tieto on todellista tai ainakin tärkeintä tietoa. Hararin mukaan yksi tieteellisen vallankumouksen liikkeellepanevista voimista oli sen myöntäminen, että me emme vielä tiedä kaikkea oleellista maailmasta. Uudelle tieteelle mikään käsitys ei kuulemma ole pyhä ja kyseenalaistamisen yläpuolella, vaan jopa sen itsensä tuottama tieto voi korjautua myöhemmin. Tässä on varmastikin totuutta, mutta minusta tuntuu, että täysin se ei pidä paikkaansa. Vaikka nimittäin tietynlaisesta luupäisyydestä tiedon suhteen oltaisiinkin luovuttu, niin se näyttäisi paikoitellen korvautuneen toisenlaisella luupäisyydellä, jonka mukaan hallussamme on nyt ”se ainoa oikea” tiedon hankinnan metodi. Tieteelliseen metodiin ainakin tuntuu joskus joillakin liittyvän samanlaista pyhyyttä kuin joillakin protestanteilla Raamattuun ainoana tärkeän tiedon lähteenä!

Nämä ovat kuitenkin tosiaan vain arvauksiani koskien Hararin ajattelua, eikä kumpikaan niistä välttämättä pidä paikkaansa. Otin ne esiin siksi, että ne vaikuttavat nykyään hieman turhan yleisiltä ajattelutavoilta. Joka tapauksessa, Harari siis käytännössä päätyy vain korvaamaan haastamansa ”myytit” omalla myytillään, jonka hän sitten esittää neutraalina ja maailmankatsomuksellisesti värjäytymättömänä tapana tulkita historiaa. Mutta sitähän se ei tietenkään ole. Jos ryhtyy käyttelemään metallinpaljastinta, niin ei pidä yllättyä siitä, ettei löydä muuta kuin metallia. Jos on iltapimeällä päissään hukannut avaimensa kadulle, niin ei pidä kuvitella, että ne avaimet voivat mahdollisesti olla olemassa vain katulampun valaisemalla alueella. Jos tutkii kaikkea olevaista pitäen harhana muita kuin luonnontieteellisen metodin avulla löydettyjä asioita, niin kas kummaa, maailma alkaa näyttää mekaaniselta koneelta, eikä siitä silloin löydy muotoa ja hyvyyttä, subjektiivisuutta ja onnea eikä päämääriä ja oikeutta. Kaikki sellainen alkaa vaikuttaa harhalta, ja päättelyn kehä kivasti sulkeutua.

Hararin antirealismi/materialismi ja sen pohjalle rakentuva väite ei-olevaisten asioiden kuvittelusta ei kuitenkaan ole ainoastaan perusteeton, vaan myös sisäisesti ristiriitainen. Jos se nimittäin pitäisi paikkansa, niin myös biologia, kemia ja fysiikka, joiden pohjalle hän tuntuu rakentavan koko keissinsä, perustuisivat lopulta olemattomien kuvitteluun. Myös se kieli, jolla hän on tekstinsä kirjoittanut, olisi tyystin vailla merkitystä, koska puhtaan fysikaalisessa maailmassa minkäänlaisia merkityksiä nyt vain ei ole olemassa (kts. taas Ajatteletko omilla aivoillasi?). Tästä syystä olisi järkevämpää uskoa vaikka metsänhenkiin, yksisarvisiin ja Joulupukkiin, koska niihin uskominen ei sentään ole sisäisesti ristiriitaista. Käytännössä professori päätyy sanomaan omasta tekstistään: ”Tämä on potaskaa, joten älä nyt missään nimessä ainakaan tätä usko.” Jotenkin luulen, että tämä ei kuitenkaan ole sitä, mitä hän haluaisi sanoa.

Mutta kuten tämän kirjoitukseni alkupuoli osoittaa, en missään nimessä ainakaan itse ole sitä mieltä, että Sapiens: Ihmisen lyhyt historia olisi täyttä roskaa. Siinä tosiaan on paljon hyviä asioita, joita en kaikkia sisällyttänyt yksityiskohtaisesti arviooni. Harari tekee erittäin hyvää työtä herätellessään meitä kyseenalaistamaan luutuneita käsityksiämme. Tarvitsemme tietoa menneisyydestä juuri siksi, että meidän täytyy oppia, kuinka moni aikanaan varmalta näyttänyt asia olikin vain väliaikaista muotiajattelua. Jotkut menneisyyden ajatukset ovat kestäneet ajan hammasta paremmin kuin toiset, mutta historiasta opimme myös ihmisten erehtyväisyydestä. Tämän pitäisi saada meidät olemaan yliarvostamatta omaakaan aikaamme siten, että kritiikkimme sitä kohtaan laskee. Voihan olla, että nykyiset käsityksemme ja instituutiomme eivät ole täysin vääriä. Kenties ne ovat joiltakin osin jopa edistyneempiä kuin varhaisempina aikoina. Mutta ehkäpä ne eivät silti ole täysin oikeitakaan tai kaikilta osin edes parempia tai edistyneempiä kuin varhaisempina aikoina. Ja vielä lisäksi, se, mikä missäkin kulttuurihistoriallisessa tilanteessa ylipäänsä lasketaan ”edistykseksi”, voidaan toisessa tilanteessa tulkita paikoillaan jumittamiseksi tai takapakin ottamiseksi.

Näiden hyvien pointtiensa lisäksi Sapiens antaa meille kuitenkin myös tahattomasti aika hyvän osoituksen siitä, kuinka uskomuksemme kaiken olevaisen perimmäisestä luonteesta aina väistämättä värittävät luonnontieteellisten löydösten ja historiankin tulkintaamme. Luonnon ja historian tutkiminen on kyllä ehdottomasti hyödyllistä näköalamme laajentamiseksi. Ei kuitenkaan kannata tyytyä vielä siihenkään. Ihan loppuun asti saamme kyseenalaistettua ainoastaan silloin, kun rakastamme vain Lopullista Totuutta ja vain sen itsensä vuoksi, eli kreikkalaisittain sanottuna, harrastamme filosofiaa.

 

Lähteet ja lisää luettavaa:

Kirjallisuus:

Linkit:

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s